Ihmisoikeuksista on kirjoitettu jo 1200-luvulla Magna Cartassa. Ranskan Suuren vallankumouksen 1789 seurauksena laadittiin ihmisoikeusjulistus. Toisen maailman sodan jälkeen työstettiin Eleanor Rooseveltin komitean pohjalta yleismaailmallinen ihmisoikeusjulistus, joka tuli voimaan v.1948. Suomi ratifioi myös sopimuksen.
Toinen maailman sota 1939–1945 synnytti Holokaustin, juutalaisten joukkomurhan ja surmasi kaikkiaan kymmeniä miljoonia ihmisiä. Ihmisoikeusjulistuksessa on koottu yhteen ensimmäistä kertaa keskeisimpiä ihmisoikeuksia, joiden katsottiin olevan universaalisia ja kaikille kuuluvia. Siihen kuuluivat v. 1919 hyväksytyt ILO: n työelämän pelisäännöt lakko- ja ammattiyhdistysoikeuksineen, pakolaisten suojelu, seksuaalivähemmistöjen oikeudet, yksilöiden tasa-arvoinen kohtelu ja oikeusvaltioperiaatteet. Yhteen lauseeseen kiteytettynä: ”Kun ihmisoikeuksia on väheksytty tai ne on jätetty huomiotta vaille, on tapahtunut raakalaistekoja, jotka ovat järkyttäneet ihmiskunnan omaatuntoa, ja kun kansojen päämääräksi on julistettu sellaisen maailman luominen, missä ihmiset voivat vapaasti nauttia sanan ja uskon vapautta sekä elää vapaina pelosta ja puutteesta.”
Miljoonat pakolaiset olivat liikkeessä sotaa käyvässä Euroopassa. He pakenivat henkensä puolesta. Natsi-Saksa työnsi juutalaisiaan ulos maasta varsinkin kristalliyön 1938 raakojen tapahtumien ja suoranaisten terroritekojen jälkeen. Koko Eurooppaa ja erityisesti Saksaa koetteli ankara lama. Demokratia oli kriisissä koko Euroopassa. Saksassa natsijohtaja Adolf Hitler pyrki valtaan ja lietsoi kansanjoukkoja hallitusta vastaan. Hän löysi ”yhteisen” sisäisen vihollisen – juutalaisista ja muista vähemmistöistä. Juutalaisia oli Saksan 80 miljoonaisesta väestöstä vain puoli miljoonaa. Hitler julisti 1930: ”Tuleva vallankumous ei ole taloudellinen eikä poliittinen eikä sosiaalinen vaan rodullinen”.
Kristalliyö sai alkunsa Saksasta, vainoja Pariisiin paenneen juutalaismiehen surmattua Saksan lähetystövirkailijan, Ernst von Rathin Pariisissa 7. marraskuuta 1938. Von Rathin murha laukaisi väkivallan aallon juutalaisia vastaan Saksassa. Vuonna 1938 marraskuun 9.–10. välisenä yönä väkivallan aalto rikkoi juutalaisten kauppojen ikkunoita ja omaisuutta. Siitä on tullut kuluneeksi 85 vuotta. Hyökkäys näytti spontaanilta, mutta Saksan natsihallitus oli järjestämässä sitä. Hallitus toimi virallisten kanavien lisäksi kansallissosialistisen puolueen kautta.
Välittömästi von Rathin kuoleman jälkeen Joseph Goebbels ryhtyi antamaan natsipuolueelle ja poliisivoimille ohjeita siitä, mitä näiden olisi tehtävä. Poliisi antoi ohjeet, että juutalaisia vastaan kohdistettavia iskuja ei pitänyt estää. Samalla valmistauduttiin ainakin 20 000 juutalaisen pidättämiseen Saksan valtakunnan alueella. Myöhemmin yöllä turvallisuuspoliisi lähetti poliisille yksityiskohtaisemmat ohjeet toimenpiteistä juutalaisia vastaan. Vainossa tuhottiin yli 1 300 synagogaa, monia juutalaisia hautausmaita, lähes 7 000 liikettä ja kotia. Yli 30 000 juutalaista vietiin keskitysleireihin. Arvio kuoliaaksi hakattujen määrästä vaihtelee muutamasta kymmenestä noin sataan.
Vähemmistöjen vaino ja syrjiminen Euroopassa on valitettavasti yhä arkipäivää. EU:n sisälläkin mm. Unkarissa juutalaisia ja vähemmistöjä vainotaan yleisesti maan hallituksen silmien alla. Monissa Euroopan maissa myös romanien asema on kestämätön. Äärioikeisto nostaa päätään Unkarissa, Italiassa, Saksassa, Puolassa, Slovakiassa, Tšekissä, Itävallassa, Portugalissa, Ruotsissa, Ranskassa, Belgiassa ja Hollannissa.
Suomessakin muukalaisvihamielisyys on nousussa. Vajaa vuosi sitten joutui perussuomalainen ministeri eroamaan antisemitististen mielipiteidensä takia. Nyt hän on ehdolla EU-vaaleissa. Laitaoikeisto hivuttautuu valtaan EU:ssa, usein ns. maltillisen keskustaoikeiston tuella, kuten Suomessakin on tapahtunut. Eurooppa elää vaarallisimpia aikoja vuosikymmeniin.
Saksa työnsi aluksi pakolaisia ulos maasta. Juutalaisia poistui v. 1938–39 n. 120 000. Tarkoitus oli karkottaa vielä suurempi määrä n. 300 000 juutalaista. Poliittiset pakolaiset vielä päälle. Saksan sosialidemokraattisen puolueen SPD:n johto pakeni Tšekkoslovakiaan heti Hitlerin valtaannousun jälkeen v. 1933.
Saksan miehitettyä Tšekkoslovakian v. 1939, SPD:n koko organisaatio pakeni Pariisiin ja sieltä Lontooseen. Sudeetti-alueen sosialidemokraateista 6 000 pakeni maasta. Keskitysleireille sekä vankilaan joutui 20 000 sosialidemokraattia. Espanjan sadat tuhannet pakolaiset pakenivat Francon diktatuuria. Ranska otti vastaan 25 000 espanjalaista lasta ja 380 000 espanjalaista pakolaista. Tšekkoslovakian pakolaisille Englanti avasi mahdollisuuden tulla maahan. Münchenin sopimus v. 1938, jolloin Ranska ja Englanti luovuttivat käytännössä Tšekkoslovakian Natsi-Saksan käsiin, painoi brittien ja ranskalaisten omaatuntoa siinä määrin, että Tšekkoslovakian pakolaisille avattiin ovia molempiin maihin.
Brittilehdistö hyökkäsi kovin sanoin hallituksen pakolaispolitiikkaa vastaan. Juutalaispakolaisia ei haluttu eikä muitakaan. Vedottiin maan 1,8 miljoonaan työttömään. Työmarkkinoita ei haluttu saattaa sekasortoon. Kansainvälinen pakolaiskomitea halusi sälyttää vastuuta pakolaisista enemmän USA:lle, mutta melko huonolla tuloksella. Juutalaispakolaisia ottivat vastaan jonkin verran Etelä-Amerikan valtiot, mutta USA kokoonsa nähden varsin rajoitetusti. USA ilmoitti v. 1938 ottavansa 27 370 Saksan ja Itävallan juutalaista vuosittain.
Puolan ulkoministeri pohti juutalaispakolaisten lähettämistä Madagaskarille. Ministeriö vetosi asiassa Kansainliittoon siinä vaiheessa, kun Puolan juutalaisten lukumäärä oli noussut n. 3 miljoonaan. Romania ilmoitti karkottavansa 200 000 juutalaista, Unkarin juutalaiset n 100 000 hakeutuivat pois maasta jne.
Tilanne oli Euroopassa kestämätön. Monissa tapauksissa juutalaiset käännytettiin eri maiden rajoilta. Monet ensin ryöstettiin ja pahoinpideltiin. Toiminta oli raakaa. Ihmisoikeudet olivat halpaa tavaraa. Puola ja Sveitsi sulkivat heiltä rajansa. Iso-Britannia avasi ovet juutalaisille pakolaisille Palestiinaan, jossa arabit asettuivat vastustamaan kymmenien tuhansien juutalaispakolaisten vyöryä. Etniset vähemmistöt, poliittiset pakolaiset pakenivat henkensä edestä. Vapaa Eurooppa oli vähemmistönä diktatuurien puristuksessa. Pohjola joutui myös pakolaisvyöryn piiriin. Juutalaisten ja poliittisten pakolaisten lisäksi Italian fasistit Mussolinin kukistumisen jälkeen, ryskyttivät Pohjolan valtioiden ovia.
Ruotsi otti juutalaisia pakolaisia vastaan sadottain Tanskasta, Norjasta ja Suomesta. Suomi joutui ruotsalaislehtien palstoille kun maailmalle levisi huhu suomalaisten juutalaisvähemmistöpakolaisten luovuttamisesta Saksaan. Helmikuun alussa v. 1944 julkaistiin yksityisen juutalaiskomitean allekirjoittaman, johtavilla sosialidemokraateilla täydennetyn kirjelmän. Siinä sanottiin yksinkertaisesti: ”Koska juutalaispakolaiset tuntevat itsensä Suomessa turvattomiksi tukevat allekirjoittaneet työtä heidän siirtämiseen neutraaliin Ruotsiin”. Allekirjoittajina olivat professorit Gunnar Castren, Ernst Estlander ja Yrjö Hirn, sosialidemokraattiset kansanedustajat Sylvi-Kyllikki Kilpi, K.A. Fagerholm, Väinö Voionmaa, Yrjö Kallinen, kaupunginjohtaja J.V. Keto (SDP), RKP:n kansanedustajat: C.O. Frietsch, Gunnar Andersson, John Österholm, Karl J. Venman, Gotfried Lindström, filosofian tohtori Laurin Zilliacus ja SAK:n puheenjohtaja Eero A. Vuori.
Väinö Tanner oli hallituksessa pysäyttänyt sosialidemokraattisten ministerien tuella juutalaisten laajamittaisemman luovutuksen, vaikka kokoomuslainen sisäministeri Toivo Horelli ja valtiollinen poliisi, Valpo yrittivät jatkaa juutalaisten poistamista maasta. Jo Suomen lehdistössä oli syksyllä 1943 pakolaisasioissa riitasointuja, varsinkin kokoomuslehdet ja IKL:n lehdet vähättelivät juutalaiskysymystä.
Eduskunnassa oli kuitenkin yksi ryhdikäs kokoomuslainen, Antti Hackzell, joka kiinnitti huomiota siihen, että eräitä poliittisia pakolaisia oli ilman kansainvälisesti hyväksyttyjä ja selviä perusteita palautettu siihen maahan, josta he olivat paenneet. Hän arvosteli jyrkästi, että asiasta myös tietoinen ja siitä kuultu ulkoasiain johtomme ei ole täyttänyt selvää velvollisuuttaan, vaan leväperäisesti suhtautunut tällaiseen periaatteellisesti meille tärkeään ja sanotun ministeriön erityisalaan kuuluneen kysymykseen. Hackzell kohdisti arvostelunsa kärjen ulkoministeriöön, vaikka oikea kohde olisi enemmän ollut hänen puoluetoverinsa sisäministeri Toivo Horellin häikäilemätön toiminta.
SDP:n kansanedustaja Aatos Wirtanen arvosteli tuimasti vuoden takaista luovutusyritystä: ”Voidaan kysyä miksi juutalaisten kohtelu tämän toisen sotamme aikana on ollut kokonaan toisenlaista, kuin talvisodan aikana. Varovaisuus on tietenkin aina paikallaan, mutta on ilmeistä, että ennakkoluulot ja vihamielisyyskin ovat näytelleet osaa näissä toimenpiteissä, joihin on ryhdytty pakolaisten suhteen. Voidaan kysyä mistä syystä aikaisemmissa vaiheissa oli välttämätöntä turvautua keskistysleirisysteemiin ja miksi tämä leiri, jossa juutalaispakolaisia pidettiin ensin, sijoitettiin pohjoiselle sotatoimialueelle, kunnes se sieltä siirrettiin eteläiselle sotatoimialueelle. Mistä syystä perheiden jäseniä on eristetty toisistaan kuukausimääriksi. Jopa heidän keskinäistä kirjeenvaihtoa on vaikeutettu? Miksi näitä pakolaisia on pidetty vangittuna ilman tutkimusta ja tuomioita, kunnes heidät lopulta on vapautettu ilman minkäänlaista selitystä? Eikö hallitus ole ollut tietoinen kansainvälisistä oikeusnormeista ja hyvistä tavoista, joita tällaisissa tapauksissa tulisi noudattaa.”
K.A. Fagerholm ja Väinö Tanner laittoivat töpinäksi. Fagerholm kirjoitti 23.2.1944 Ruotsin ulkoministeri Güntherille, ettei pakolaisia enää Suomen puolelta uhkaa mikään suoranainen vaara, mutta tapahtumien kehityksen johdosta nämä ihmispoloiset, joiden hermot jo entuudestaan ovat riekaleina, elävät jännityksessä, jonka täytyy huolestuttaa jokaista myötätuntonsa säilyttänyttä kanssaihmistä. Samana päivänä hän kirjoitti myös Ruotsin pääministerille Per Albin Hanssonille asiasta ja huomautti että pakolaisten joukossa oli 26 sosialidemokraattia.
SDP:n ja SAK:n pakolaisapujärjestöt olivat ottaneet vastaan Tšekkoslovakian sudeettialueelta tulleen poliittisten pakolaisten joukon Suomeen ja huolehtineet sieltä edelleen Ruotsiin. Ruotsi oli kovassa paineessa pakolaisten suhteen, sillä Norjasta ja Tanskasta tuli paljon pakolaisia, heidän joukossaan mm. Herbert Ernst Carl Frahm, joka käytti journalistinimeä Willy Brandt. Hänestä tuli myöhemmin Länsi-Berliinin pormestari, Länsi-Saksan liittokansleri ja rauhan nobelisti.
Suomessa auttoivat juutalaispakolaisia erityisesti sosialidemokraattien ohella Edistyspuolueen ja Ruotsalaisen Kansanpuolueen vaikuttajat. Heistä mainittakoon mm. Helsingin Sanomien päätoimittaja Elias Erkko. Melkein välittömästi välirauhan solmimisen jälkeen 1944 alkoi sota-ajan hallitusten, sekä erityisesti Väinö Tannerin kiivas moittiminen kotimaan ja Ruotsin lehdissä.
Syytökset jakautuivat kahteen haaraan: Ruotsin Aftontidningen kirjoitti lokakuussa 1944 että Tanner oli torjunut juutalaispakolaisten pelastamishankkeita 1942. Fagerholm vastasi heti Arbetarbladetissa, että päinvastoin, juuri Tanner esti tämän skandaalin eräiden pakolaisten lähettäminen maasta ei johtunut Tannerista, vaan hän päinvastoin teki kaikkensa sen estääkseen. Fagerholm totesi myös, että Tanner oli aina valmis tarttumaan asiaan pakolaisten puolesta. Myös Helsingin juutalaisseurakunnan johtaja Abraham Stiller sanoi eräässä Israeliin v. 1971 kirjoittamassaan kirjeessä, että saksalaisten ollessa Suomessa Tanner auttoi paljon pakolaisia, pitipä eräästä juutalaista huvilassaan pelastaakseen hänet. Ei unohdeta, että Suomi oli ainoa natsismin vaikutuksen alaisista maista, joka vastusti kaikkea painostusta ja kieltäytyi riistämästä juutalaisilta kansalaisiltaan heidän vapauttaan ja omaisuuttaan.
Usein kuulee nykyään sanottavan, ettei ihmisoikeuksia voi toteuttaa, koska ne ovat syntyneet sellaisessa maailmassa, jossa ei ollut esim. laajaa muuttoaaltoa eikä ”tällaista mittavaa pakolaisongelmaa”. Tämä on historiaan perehtymätöntä tosiasioiden kiertämistä. Pakolaisongelma oli lähihistoriassamme paljon karmaisevampi runsaat 80 vuotta sitten kuin tänä päivänä voidaan edes kuvitella. Muistammeko nyt tämän, mitä Euroopassa tapahtui vain muutamia vuosikymmeniä sitten? Pakolaiset ovat olleet aina keskuudessamme. Ihmisoikeuksia unohtamatta.
Mauno Koiviston sanoin: ”Meidän on oltava valmiita ja kykeneviä antamaan voimavarojamme meitä huonommassa asemassa olevien kansojen ja ihmisten tueksi. Meidän tulee osoittaa paljon sisäistä ja kasvavassa määrin kansainvälistä solidaarisuutta.”
Tampereella 8.6.2024
Seppo Tuovinen
Tietokirjailija, FM
Ajatuspaja Tampere -ryhmän BLOGEJA 